25 helmikuuta 2018

Arvostelu: Darkest Hour

Umpisurkea ja yksi tylsimmistä näkemistäni elokuvista. Kaksi tuntia vanhat gubbet hörisemässä jostain ummehtuneista sotasuunnitelmista jossain hemmetin bunkkerissa. Jonkun täytyy todella selittää Gary Oldmanin nerous minulle. Joka kerta, kun hänet jossain näen, ainoa reaktioni on sulkea silmäluomeni niiden välittömän raskauden takia. Unelias näyttelijä. Mielestäni John Lithgow oli niin hyvä The Crown-sarjassa, koska näytteli Churchillia poikkeuksellisesti - teki ennalta-arvaamattomasti hänestä jotain muutakin kuin vain mumisevan vanhan ukon. Oldman puolestaan näyttää jo ensimmäisellä kahdella minuutilla ne kaksi ainoaa puolta roolisuorituksestaan, joita vuoroin vaihtelee läpi elokuvan: mumisee ja huutaa. Meikit tekivät suurimman vaikutuksen.



...=)

Arvostelu: The Disaster Artist

Vuonna 2003 sai ensi-iltansa yksi maailman historian surkeimmista elokuvista. Elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja pääosanäyttelijä Tommy Wiseau rahoitti The Room -nimisen elokuvan tuotannon täysin itse. Kukaan ei tiedä, mistä hän sai nämä rahat - eikä oikein mitään muutakaan kyseisestä taitelijasta. Vuonna 2017 sai ensi-iltansa elokuva yhdestä maailman historian surkeimmista elokuvista.

Ei edes mennä The Roomiin asti, mutta The Disaster Artistissa on niin paljon asioita, joita olisin tehnyt erilailla. En olisi laittanut Tommy Wiseauta pääosaan. Niin yllättävältä kuin se kuulostaakin. Minusta olisi ollut mielenkiintoista tarkastella elokuvaa sattumanvaraisemman silmäparin läpi. Jonkun elokuvan taustajoukoissa työskennelleen. Siten Wiseaun mystinen aura olisi ollut vaikuttavampi. Nyt kun hän on koko ajan etualalla - moni niistä asioista, mitkä tekivät The Roomista niin koomisen huonon, tekevät The Disaster Artistista niin koomisen huonon.

The Roomin kanssa ymmärrän, miksi jengi on ihan pähkinöinä siihen leffaan. Se on tahattoman huono ja siksi siinä on samaa tematiikkaa kuin esimerkiksi surullisen kuuluisassa oopperalaulajassa Florence Foster Jenkinsissä. The Disaster Artist kuitenkin pyytää katsojiaan ottamaan itsensä tosissaan. Sen pitäisi olla jotain metataiteesta seuraavaa, niin nerokasta, että se pystyy ottamaan jotain niin huonoa ja tekemään siitä... haluaisin sanoa vähemmän huonoa? Valottamaan huonouden taustasyitä? Sukeltaa huonouden tematiikkaan sellaisella vimmalla, että elokuvasta itsestään tulee jo syvällinen, kun se pystyy niin hienovaraisesti tulkitsemaan niin huonoa elokuvaa?


Ymmärrän, miksi joku saattaisi ajatella näin, mutta minusta siihen ei päästä. Elokuvan ohjaaja James Franco ei tunnu tietävän, mitä haluaa yleisönsä ajattelevan Tommy Wiseausta. Ensin hän avoimesti nauraa ja pilkkaa tätä, kunnes heti seuraavassa hetkessä syyllistää katsojaa nauramisesta. Minusta tuntuu, että tämä on ollut Francon unelmaprojekti vain siksi, että hän on halunnut päästä vetämään Tommy Wiseau-imitaationsa.


Ehkä elokuvan tarkoitus on jopa tutustuttaa laajemmalle yleisölle taideteos, joka The Room -nimellä kulkee. Mutta siinä tapauksessa suosittelisin katsomaan The Roomin itsessään, mikä on jo paljon sanottu. En valitettavasti pidä hyvän elokuvan tunnusmerkkinä, että sen katsottuaan ajattelee, että ehkä olisi ollut viisaampi katsoa vain maailman huonoin elokuva. Annan paljon krediittiä, että on uskallettu lähteä tutkimaan tätä aihetta ja pidän elokuvan ideaa raikkaana ja uudenlaisena. Mutta Oscar-tasoa tämä ei ole lähelläkään.



 ...=)

24 helmikuuta 2018

Arvostelu: Phantom Thread

Paul Thomas Anderson ei ole huono elokuvantekijä missään nimessä. Hänen elokuviaan on vain todella helppo vältellä. Pitkät eepokset menneiltä aikakausilta eivät ole mitään kevyttä katsottavaa. Hän tuntuu rakastavan hiljaisuuksia ja yksinkertaisia juonia, jotka mahdollistavat syvällisen sukelluksen hahmojensa psyykeeseen. Phantom Thread sai kuusi Oscar-ehdokkuutta ja sanoisin, että se ansaitsi niistä joka ikisen.

Reynolds Woodcock (Daniel Day-Lewis) on 1950-luvun muotisuunnittelija Lontoossa. Hän johtaa erittäin snobia ja arvostettua muotitaloaan yhdessä sisarensa Cyrilin (Lesley Manville) kanssa. Kun tämä suuri taitelija kärsii luovan mielialaoikun, hän suuntaa maaseudulle rentoutumaan, jossa tapaa paikallisessa ravintolassa tarjoilijana työskentelevän Alman (Vicky Krieps). He rakastuvat, mutta vaikutukset ovat ennalta-arvaamattomat.

En todellakaan suosittele katsomaan elokuvaa. Se on vain reilu pari tuntia pitkä, mutta tuntuu tuplasti pidemmältä. Juoni ei näennäisesti liiku parin ensitapaamisen jälkeen lähes ollenkaan. He muuttuvat kuin korppikotkiksi, jotka liihottavat saman saaliin ympärillä. Kumpikaan ei hyökkää, eikä uhristakaan ole tietoa, mutta molemmat leikkivät jotain sairasta psykologista valtapeliä.

Sen sanottuani, voin täysin myös samaan hengenvetoon huudahtaa elokuvan todellakin olevan täydellinen. Mutta se ei ole sitä siksi, että haluaisin pitää elokuvasta. Se on sitä siksi, koska en ole tarpeeksi sokea. Siksi joudun puremaan hammasta yhteen ja polvistumaan suuremman edessä. Vaikka haluaisin, en löydä elokuvasta mitään kritisoitavaa. Päin vastoin. Elokuva on ihan järkyttävän ihmeellinen. Se upottaa katsojan jonnekin Lontoolaisen kivitalon uumeniin ja kieputtaa pään pyörälle. Vaikka kohtauksissa ei tehdä mitään muuta kuin puhutaan ja ajoittain ommellaankin, niihin on saatu joku magneettinen intensiivisyys, mitä en pysty selittämään.


En ole myöskään varma onko elokuva romanttinen vai täysin päinvastaista eli hyytävän kyyninen. Ja minusta se on jo saavutus itsessään. En haluaisi kuulostaa hyperboliselta, mutta olen mykistynyt, miten Paul Thomas Anderson ei tunnu tekevän elokuvassaa yhtään mitään, mutta silti hän tuntui tehneen enemmän asioita, kuin paljaalla silmällä pystyy näkemään. Tämä elokuva taitaa mennä jo oman arvostelukykyni ulkopuolelle. Toivottavasti joku päivä, kun näen elokuvan uudelleen, pystyn paremmin pureutumaan elokuvaan kiinni. Siihen menee luultavasti vuosia ja useita katselukertoja, mitä odotan innolla.

Hän on ilmeisesti kuvannut elokuvan itse. Mikä on täysin naurettavaa on, että hän ei saanut parhaan elokuvauksen Oscaria - se hänen nimenomaan pitäisi voittaa. Jotenkin hän saa käännettyä kameransa aina oikeaan kulmaan. Enkä sitäkään pysty selittämään, miten hän sen tekee tai ylipäätänsä mitä hän tekee. Ei hänen kuvansa niin kauniita välttämättä olleet, mutta jokin elokuvan visuaalisuudessa puhuttelee minua aivan järkyttävästi. Tälläistä on oikea elokuvaus - Roger Deakinsin tulisi ottaa oppia.


Voisin myös luetella muita elokuvan osa-alueita puvustuksesta musiikkiin. Jonny Greenwood tuntuu kuin koteloimaan maailmanhistorian suurimpia säveltäjiä ja synnyttämään jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, mutta elokuvan tunnelmaa sopivaa ja sen kanssa yhteen lyövää sielukkuutta.

En ole aina Daniel Day-Lewisia hehkuttamassa (koska muu maailma tekee sen puolestani), mutta tässä hän on loistava. En ole varma onko hän hyvä vahvan ohjauksen otteessa, vai onko hän itse vain niin mykistävä. Haluaisin uskoa ensimmäisen vaihtoehdon olevan totta. Vicky Kriepsista en pitänyt elokuvan alkupuoliskolla, sillä hän vaikutti täysin tuulispäiseltä, mutta elokuvan toisella puoliskolla hän rutistaa katsojan niin tiukkaan otteeseen, että ilmat meinaa lentää pihalle. Eniten kehuja haluan kuitenkin antaa Lesley Manvillelle, joka tekee niin paljon enemmän, mitä hahmonsa mahdollistaa. Vain täysin sivuosaroolilta vaikuttava osa muuttuu hänen käsissään mysteeriseksi ja kuristavaksi.


Rakastin, miten elokuva tuntui kuin 1940-luvun Hitchcock -elokuvalta.Pelkät autokohtaukset olivat kuin kunnianosoitus vanhalle elokuvatekniikalle, mutta kaikki aina hahmojen nimistä juonen tiiviiseen tunnelmaan asti, tuntuivat kuin pastissilta tälle ohjaajanerolle. Etenkin pääosaparin viekotteleva ja kiero psykologinen leikki toi mieleen jännityselokuvan. Kuka olisi uskonut, että pelkkä veden lasiin kaataminen olisi niin kouraantuntuvaa.

En tiedä, mikä elokuvassa minuun niin kolahti ja miksi. Ehkä makuni on vain muuttunut sellaiseksi ärsyttäväksi kriitikon mauksi, joka saa kiksejä jostain ihan tärähtäneestä. Mutta kun joka vuosi katson suunnilleen saman määrän uusia elokuvia ja joka vuosi näen käytännössä samat elokuvat - on sotaelokuva (Dunkirk), on yliteatraalinen draama (Three Billboards), on musikaali (The Greatest Showman), on biopiccia (Synkin hetki), on ennalta-arvattavaa draamaa (The Post) ja niin edespäin. Ja näissä kaikissa elokuvissa hahmot ovat täysin samoja. Ei vain vuodesta toiseen, mutta myös keskenään. Tiedän täysin millainen joku hahmo on ensihetkistä lähtien, kun elokuva lähtee liikkeelle. Ehkä siksi Phantom Thread tuntuu niin syvällä. Minulla ei ollut mitään hajua mitä katsoin, eikä elokuvan jälkeenkään ole vielä mitään hajua, mitä juuri tapahtui.




...=) 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...