12 lokakuuta 2017

The Longest Week (The Longest Week)

Astu Woody Allenilaiseen maailmaan, 60-lukua henkivään New Yorkiin - rakastuneiden Olivia Wilden ja Jason Batemanin kanssa. Central Parkin syksyiset lehdet, loft-asunnon korkeat ikkunat ja taidegallerian pimeään iltaan ikkunoista kajahtava valo. Jazz-musiikin korvia hivelevät sävelet, avoauto kiitämässä pitkin maantietä, tyylikäs pariskunta kävelemässä kahvikupit kädessä kohti kotia.

Minulla oli tänään yksi niistä päivistä, kun tuntuu että tekisi mieli hengittää niin kovasti ilmaa ulos kehostaan, että loisi ympärilleen kuplan, joka pitäisi maailman parin metrin päässä loitolla. Kun viimein, viimeisillä voimillani kapusin itseni sisälle asuntooni ja sain heitettyä oven kiinni perässä maailmalle ja sen tuulille - tarvitsin kipeästi jotain mieltä helpottavaa. "Kun menee koti, perhe ja omaisuus, voiko alemmas enää vajota?" luki elokuvan kuvaustiedossa ja se oli kaikki tieto, mitä tarvitsin. Samaistumispisteen, että jollakin muullakin on ollut erittäin pitkä päivä.

The Longest Week on elokuva rakkaudesta. Mutta se sijoittuu New Yorkin hienostopiireihin, eikä heillä niin kauhean huonosti elämässä mene. Silti elokuva toimi erittäin hyvin tarkoituksessaan vapauttaa pieni katsoja suurista murheistaan - ei ehkä tavalla, jota odotin, mutta silti.

Elokuvan maailma nimittäin oli loputtoman mieluisa. Ihanan tunnelmallinen, vanhahtava ja romanttinen. Oikein ääriromanttinen, jossa tarinan henkilöt määrittävät itseään ja elämäänsä vain syvien tunteiden kautta. Siitä koko elokuvan temaattinen rakennekin muodostui - vahvoista tunnekokemuksista - kuten rakkaudesta, yksinäisyyden pelosta ja aikuistumisesta. Tässä ei niinkään tutkita arkirealistisesta viitekehyksestä elämän synkempiä puolia, eikä haeta eskapistista fantasiakokemusta, vaan lähtökohtaisesti vain mietitään klassisen tunneilmaisun merkitystä ihmisyksilölle. Sinänsä todella renessanssin omainen ja siitä inspiraatiotaan hakeva teos.


En ole koskaan liiemmin päässyt oikein sisälle Bachiin. Olen enemmän tykästynyt Beethoeveniin, Shostakovitchiin ja vaikka Chopiniin - näistä suurista säveltäjistä. Mutta sen tämä elokuva teki, että avasi minulle Bachin musiikin tematiikan. Ja jopa vavisuttavan täydellisesti tekikin niin. Kuinka hienosti tämän elokuvan viesti rakkauden monimutkaisuudesta ja sen diagonaalisesta suhteesta menetykseen heijastui elokuvassa käytettävässä Bachin sävelmässä. Ymmärsin sen välittömästi ja tuntui kuin olisin syöksynyt läpi Bachin musiikin kerroksien, päästen sen ytimeen. En osaa pukea sitä täysin sanoiksi, mutta melkein tunsin, mitä Bachin on täytynyt tuntea, kun hän on kirjoittanut musiikkinsa - enkä ole koskaan aistinut yhtä syvää yhteyttä musiikin tekijään.

Elokuva liikkuu koko ajan kuin kahdella tasolla - sillä akateemisen hienostuneella, itsetiedostavalla tasolla, jossa kertojaa käytetään ironisesti ja samaan aikaan jollain aistillisemmalla tasolla, jossa katsoja saa kokea jotain aitoa. Rinnastus kuvataiteeseen ei varmaan ole liian kaukaa haettu tämän elokuvan yhteydessä. Maalauksiakin voi analysoida ja lähestyä monelta eri kantilta, mutta mikä oikeasti ratkaisee on ihmisen välitön reaktio kuvaan, kun hän sen ensin näkee. Siksi en olekaan kiinnostunut tällä erää selittelemään, analysoimaan tai käsitteellistämään elokuvaa sen enempää. Minuun se teki vaikutuksen. Ainakin tänään, tämän päivän jälkeen.







...=)

08 lokakuuta 2017

The Perfect Guy (The Perfect Guy)

Tämä oli ensimmäinen elokuva aikoihin, jota katsoessa oli vain ihan pakko hypätä yhden yksittäisen kohtauksen yli. Siinä vaiheessa nimittäin olin jo täynnä, mikä jäänee varmaan oman katseluhistoriani ärsyttävimmän henkilöhahmon kokemukseksi. Etsivä Hansen (Holt McCallany) oli hahmona vain jotain niin järkyttävää katsottavaa.

Pistin tämän elokuvan päälle ja odotin jotain kissa-hiirimäistä jännitysnäytelmää, joka olisi hulppeassa miljöössä tapahtuva viekas ja viekoitteleva. Ei sinne päinkään. Osaset kyllä on: Leah Vaughn (Sanaa Lathan) on kaunis ja menestyvä kolmikymppinen, joka asuu törkeän hienossa Losin lukaalissaan ja makaa samassa vuoteessa täydelliseltä tuntuvan miekkosensa (Morris Chestnut) kanssa. Jopa täysin pinnallinen tekosyy keksitään pariskunnan erottamiseksi, jotta mukaan saadaan kolmas pyörä Michael Ealy, jonka pitäisi sitten paljastua tälläiseksi psykopaatiksi ja alkaisi piinaamaan Leahia. No, kyllä näin käykin. Mutta itse elokuva kertoo jostain ihan muusta.

Michael Ealy jää täysin etäiseksi hahmoksi. Hän vetää kuin joku kumimaski naamallaan eikä hänestä saa kunnon keplottelevaa pahista aikaiseksi millään - mikä jo itsessään vesittää leikin ihan tylsäksi. Mutta sitten elokuva ei tunnu olevan siitä edes kiinnostunut. Eikä Sanaa Lathanin ja Morris Chestnutinkaan suhteesta. Sekin lytätään maton alle niin pian kuin mahdollista - kuin vain varmistuaksemme siitä, että tässä vaiheessa kaikki, mistä katsoja välitti elokuvan alussa, on täysin kuollut ja kuopattu eikä olisi enää mitään syytä katsoa elokuvaa loppuun. Koska mikä elokuva paljastuu olemaan.... onkin tämän päähenkilönaisen Leahin (Lathan) ja tämän Etsivä Hansenin välinen buddycop-elokuva!

Ja vielä ihan kämäisesti toteutettu sellainen. Kuvitellaanpa tilanne, jossa Bridget Jonesin päiväkirja kuvaisikin vain ja ainoastaan sitä, kun neiti tuhertaa päiväkirjaansa. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa James Bond onkin oikeasti vastuullinen ja M:n sekä Q:n ohjeita noudattava agentti. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa Harry Potter onkin vain tavallinen velhopoika, ja Voldermotin käy listimässä päiviltään vain joku aikuinen. Oikeasti!? Kuka tekee tälläisen seksikkään vakoilutrillerin ja käyttää kaiken ajan siihen, että uhri ja joku hiton poliisi käyvät läpi strategioita ja suunnitelmia, miten vältytään pahimmalta vaaralta!? Tylsää!! Ja asiaa tosiaan pahensi se, että Etsivä Hansenin näyttelijällä on vähemmän karismaa kuin aidan tolpalla.

En siis tykännyt. Olisin kaivannut paljon enemmän paljasta ihoa, aitoa vaaran tuntua, hämäytyksiä ja henkilöhahmoja, joiden kohtalosta joku oikeasti piittaisi vähääkään.




...=)

Blade Runner 2049 (Blade Runner 2049)

Pidän deskriptiivisestä kielenkäytöstä. Koulussa tykkäsin aina kirjoittaa esseitä ja kirjoja lukiessani tartun aina kiinni maailman yksityiskohtiin. Elokuva-arvosteluja tykkään antaa vain hyville elokuville, koska se mahdollistaa rikkaamman kielenkäytön. Elokuvien tekemisessä deskriptiivinen tai kuvaileva tyyli koostunee silti vähän erilaisista osista kuin kielenkäytössä. Kuva puhuu itsessään. Usein elokuvat, joissa on vähemmän puhetta tai tekstiä ovatkin niin kuvailevampia. Visuaalinen kerronta on vahvempaa. Sama nyrkkisääntö taitaa kuitenkin päteä niin proosan kuin elokuvallisen viestinnänkin kanssa - mitä yksityiskohtaisempi maailma, sitä viipyilevämpi voi olla ote siihen. Jos maailma humisee tyhjyyttään, on ihan turha käyttää aikaa sen kuvaamiseen. Sääntö, jonka tämän paskan tekeleen tekijät ovat eittämättä unohtaneet.

Lähitulevaisuudessa ollaan (siitä jo ensimmäinen nootti, että en miljoonassa vuodessa usko, että jo parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin tälläisessä rotanloukunomaisessa maailmassa - miksei elokuva olisi voinut sijoittua parisataa vuotta tulevaisuuteen?) ja kaikenmaailman sci-fiörvellykset heitetään katsojan naamaan. Ryan Gosling siinä jokaisessa kohtauksessa (jos en väärin muista) taitaa toikkaroida ja pääosaksi väitetty Harrison Ford löydetään pariin viimeiseen sekuntiin mukaan hoopoilemaan.

En ole eläessäni nähnyt yhtä typerää elokuvaa. Myönnän heti alkuun, että en todellakaan ole kohderyhmää. Enkä muistanut nähneeni alkuperäistä Blade Runneria ennen tähän elokuvanäytökseen astumista, mutta muistinpas sittenkin, että olen sellaisenkin läpi joskus kitunut. Eipä siitäkään kyllä hirveän mittavaa muistijälkeä ole.

Villeneuven ohjauksista olen aiemmin pitänyt - varauksella. Hän on juuri ja juuri onnistunut teoksissaan pääsemään kiduttavan tylsän ja viipyilevän viilipyttymäisen otteen toiselle puolelle ja nappaamaan katsojasta kiinni joko mielenkiintoisella juonella (Arrival) tai psykologisesti mielenkiintoisella hahmokuvauksella (Sicario), mutta tämä käsikirjoitus on paperiakin ohuempaa ja siksi hänen tyylinsä puutteet vain korostuvat entisestään. Hän on aivan liian viipyilevä, aivan liian teeskentelevä, aivan liian ohjeista koottu. Häneltä puuttuu ohjauksellinen sielu. Tuntuu kuin hän vain liittäisi yhtä ja yhtä yhteen ja tekisi kahta.


Roger Deakinsin kuvaus oli ihan paskaa. Ja uskokaa minua - minulla oli sitä melkein kolme tuntia aikaa katsoa ja vain sitä. Joka kohtauksessa hän oikein yrittämällä yritti tehdä kuvastaan kuin jotain pyhää Mona Lisaa ja unohti siinä samassa kutsua katsojan mukaan yhden hengen pippaloihinsa. Valaistus teki useista kohtauksista ihan pimeitä, jos ei jo valmiiksi leijuttu jossain hemmetin keijupölyusvassa. Minusta hänen tyylinsä on jotenkin aina sitä paitsi hirveän väkisin tehtyä. Hän ei tunnu aidolta taiteilijalta, vaan yrittää vaan kopioida sellaista. Kuva saattaa näyttää pysäytettynä hienolta, mutta kohtauksen soljuvuuteen tulee hirveä lommo, kun puolet ajasta katsoja keskittyy vain siihen, että herra kuvaaja kääntää ja vääntää kameraansa kohdalleen. Ja silloinkin se on mielestäni väärässä paikassa. Hän ei ole tainnut kuulla sellaisesta asiasta kuten harmonia.

Musiikki, jaksanko edes marmattaa taas miljoonannen kerran siitä hirvityksestä, mikä on Hans Zimmerin mahtiponteileva itsetärkeilevyys. Jylisevä. Se on sana, joka kaikui korvissani sinä kahtena sekuntina, kun elokuvassa musiikki itsessään ei ulissut katsojan korvassa. Kohtauksessa itsessään ei tapahtunut mitään, koska se olisi vaatinut sitä, että käsikirjoittajat oikeasti käsikirjoittaisivat jotain, mutta Zimmerin jylisevä musiikki silti ulisi menemään.

Ja löydettiinhän se Krista Kosonenkin sieltä katukuvasta keikkumasta. Ihme, kun eivät saaneet Aku Hirviniemeäkin niin kuin kaksi yhden hinnalla tähänkin elokuvaan patsastelemaan. Harrison Ford oli ihan yhtä hirveä kuin aina, ellei pahempi yrmy. Ryan Gosling on parhaimmillaan silloin kun on rentona ja nauraa ja on karismaattinen. Tässä hän on yhtä totinen läpi elokuvan. Hollywoodissa on 90-luvun loppupuolella joskus kirjoitettu salainen säännöstö, että kun tekeillä on joku elokuva, mikä on mahtaileva ja pompöösi, niin Jared Leton on siinä esiinnyttävä kuin vielä korostaakseen elokuvan teennäisyyttä.

En ole eläessäni kävellyt ulos elokuvateatterista kesken elokuvan, mutta vannon, että nyt olisin niin tehnyt, jos en olisi ollut täyteenahdatun salin keskellä istumassa, josta oli mahdottoman vaikea vain livahtaa kesken kaiken pois. Ihan vitun paska elokuva. Siinä kuvailevan kielenkäytön aatelia.


 ...=)


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...