13 joulukuuta 2017

The Crown, 2. tuotantokausi

Toisella kaudellaan, Netflixin alkuperäistuotanto The Crown jatkaa korkealaatuista tuotanto-arvoaan, laadukasta kirjoitustaan sekä syvällistä hahmokuvaustaan. Tuntuu, että joka sarja ainakin jollain tasolla kuitenkin lässähtää ensimmäisen kauden jälkeen ja vaikka myöhemmät tuotantokaudet ottaisivatkin uuden suunnan, on kakkostuotantokaudella aina järkyttävin taakka kannettavanaan. En sanoisi, että The Crownin 2. tuotantokausi selviäisi tästä taakasta, mutta jos rimaa lasketaan erinomaisesta hyvään, ei se suurelta harmilta tunnu.

Englannin kuningatar Elizabeth II (Claire Foy) on ollut monarkkina nyt sen jokusen kymmenen vuotta ja kuninkaallisen elämän paineet ovat luoneet jäätävän kokoisen montun hänen ja aviomiehensä Philipin (Matt Smith) välille. Asiaa pahentaa entisestään, että kuninkaalliset velvollisuudet pitävät pariskunnan erossa ihan fyysisestikin pitkän aikaa, kun Philip on kiertueella Tyynellämerellä viisi, pitkää kuukautta. Myös heidän poikansa Charles (Julian Baring) kohtaa omat demoninsa, kun hänen isänsä pakottaa hänet retuperäiseen kouluun Skotlannin perukoille maalaismukuloiden kanssa. Elizabethin sisko prinsessa Margaret (Vanessa Kirby), yhä haavoittuneena elämänsä rakkauden Peter Townsendin (Ben Miles) menetyksestä, ryntää vihille villin ja arvaamattoman valokuvaajan Anthony Armstrong-Jonesin (Matthew Goode) kanssa.

Yksi asioista, mistä pidin ensimmäisellä tuotantokaudella ihan älyttömästi, oli Elizabethin ja Philipin suhde. Claire Foylla ja Matt Smithillä oli niin hyvä, luontainen ja rento karisma. Pidin ihan törkeästi heidän molempien luonteesta myöskin. He olivat suoraselkäisiä, mutta hauskasta nauttivia. He olivat kokemattomia, mutta valmiita minkä tahansa haasteen eteen. Heillä oli pieniä kolhuja silloin tällöin heidän suhteessaan, mutta pohjalla oli syvä rakkaus, mikä esti heidän pitkävihaisuuden toisilleen. Voitte kuvitella pettymykseni, kun toinen tuotantokausi lävähtää päälle synkimmällä mahdollisella keskustelulla, minkä aviopari voi keskenään pitää. He puhuivat parisuhteestaan kuin jossain liikeneuvottelussa. Molemmat täynnä syvää inhoa ja tuskaa toisiaan kohtaan.

Eniten minua ketuttaa toisessa tuotantokaudessa Philipin roolihahmon 180 ° täyskäännös. Itse asiassa uskon, että tämä toisen tuotantokauden versio Philipistä muistuttaa paljon enemmän oikeaa Prinssi Philipiä kuin ensimmäisen tuotantokauden versio. Ensimmäiselläkin tuotantokaudella viitattiin, aika paljonkin, Philipin vanhoillisiin ja perinteisiin arvomaailmoihin ja machoiluun, mutta siitä ei tehty hänen hallitsevaa piirrettä. Ensimmäisellä kaudella Philip oli puolisoaan tukeva, rationaalisesti ajatteleva ja sen kaiken lisäksi erittäin rento ihminen. Toisella kaudella hän hylkää Elizabethin mennen tullen, käyttäytyy lapsellisemmin kuin olen yhdenkään henkilön nähnyt käyttäytyvän tv-sarjassa ja on koko ajan kuin tikku perseessä. Ja tästä jälkimmäisestä piirteestä syytän täysin Matt Smithin näyttelijäntyötä. Mitä helvettiä olivat ne jäätävän pitkät, kylmät katseet alituiseen, joita hän teki pitkin tuotantokautta? Niillä ei ollut mitään muuta pointtia, kuin todistaa, että tästä hahmosa on hohto lähtenyt ja nyt näyttääkin kuin zombilta.

Nimetäkseni pari esimerkkiä, kuinka syväksi inhoni hahmoa kohtaa yltyi; yhdessä jaksossa Philip pakottaa vaimonsa nimeämään hänet prinssiksi, pelkän herttuan (?) sijaan. Siis kirjaimellisesti pakottaa. Kuinka pikkumainen voi mies olla? Viimeinen niitti tämän hahmon arkkuun oli, kun hän tosiaan pakotti 10-vuotiaan poikansa maanpäällisen helvettiin, sinne sisäoppilaitokseen Skotlannin perukoille. Minun kävi niin sääliksi tuota herkkää poikaa, joka ei sopeutunut kouluunsa ja joutui jäämään sinne vielä viideksi vuodeksi.

Ja sen lisäksi inhosin vielä, millaiseksi kuningatar Elizabeth oli tehty. Ensimmäisellä kaudella rakastin hahmon stooalaista olemusta ja syvältä kumpuavaa hiljaista voimaa, samaa näyttelijäntulkintaa myös Helen Mirren käytti niin loistavasti vuoden 2006 The Queen -elokuvassa. Kakkoskaudella Claire Foy päättää kuitenkin tulkita hahmonsa kuin kaakattavana naapurintätinä, joka ei saa suutansa kiinni. Ihan leukoja kiristi katsella hänen rasittavuuttaan. Ykköskaudella hienoimmat hetket tulivat juuri silloin, kun Claire Foy pääsi hahmonsa kanssa oikein revittelemään kuningattaren roolissa ja läksyttämään esimerkiksi Winston Churchillia. Kakkoskaudella tälläisiä palopuheita saadaan tasan yksi ja sekin melkein ohimennen sairaalavuoteessa makaavalla silloiselle pääministerille (en spoilaa kenelle) ja lopun aikaa tämä maailman vaikutusvaltaisin nainen marmattaa miehensä poissaolevuudesta tai itkee, kun ei ole yhtä kaunis kuin Jackie Kennedy.

Onneksi tälläkin kaudella oli roolisuorituksia, joista pidin. Vanessa Kirby jatkaa mahdottoman syvällistä hahmotulkintaa ja tällä kaudella oikein sytyttää hahmonsa sisäisen maailman tuleen. Erityisesti prinsessa Margaretin kohtaukset olivat tällä kaudella kaikkien parhaimmat. Tämän hienon näyttelijän työtä oli äärettömän mielenkiintoista katsoa, kun hän tulkitsi mitä tapahtuu näille tunteille, kuten katumus, kauna ja ikävä, kun niitä hautoo sisällään. Lisäksi pidin mahdottomasti hänen kylmäpäisyydestään. Kun hän vain menee ja nappaa kainaloonsa valokuvaajan tai lähtee assistenttinsa matkaan tämän kotibileisiin hengaamaan tavallisten ihmisten kanssa, kun on niin kyllästynyt kuninkaallisiin piireihin. Myös Matthew Goodesta pidin, vaikka häntä on tälläisissä naistenmies-rooleissa vähän jo nähtykin, joten ei hän mitään uutta minulle itsestään antanut. Anthony Lesserin roolisuoritus "tämän tuotantokauden pääministerinä" oli myös erittäin antoisa. Hän itse asiassa saavutti saman, minkä Claire Foy ykköskaudella, eli unohdin täysin katsovani näyttelijää ja yhdistin hänet vain suoraan hahmoonsa. Erittäin täydellistä näyttelemistä hänen taholtaan siis.

Lisäksi jatkuvasti jaksan ihastua sarjan kirjoittamiseen. Miten he ovatkaan pystyneet kaivautumaan niin syvälle suljettujen ovien taakse. Verestämään niin yksityiskohtaisesti tämän maailman auki, mistä on saatavilla vain pienen pieniä murusia avoimelle yleisölle. Kuningatar Elizabeth II on todellakin erittäin etäinen julkisuudenhenkilö, eikä hänen luonteestaan oikein saa kiinni hänen julkisia esiintymisiä tarkastellessa. Pidin myös siitä, että jälleen uskallettiin kirjoittaa uskaliaita ja uusia vesiä tutkivia sivujuonia sarjaan. Kuten juurikin Prinssi Charlesin oman elämän koettelemukset. Olisin jopa kaivannut vielä enemmän muiden hahmojen tarkastelua, etenkin kun pääparin katseleminen kävi niin yököttäväksi.

Tuotanto-arvo oli myös taas ihan huippuluokkaa. Rakastan ylikaiken tätä sarjan maailmaa ja noita prameita palatseja, joissa liidetään hienojen lavastuksien (vai ovatkohan kuvanneet ihan oikeassa kohteessa?) läpi ihan vain siksi, että ne saataisiin näytettyä. Kohtauksen ei edes tarvinnut tapahtua kyseisessä miljöössä, riitti, että hahmot kulkivat sen läpi. Muutenkin sarja tuntuu niin saumattomalta katsoa. Visuaalinen maailma, kuvaus, musiikki, ohjaus, käsikirjoitus - kaikki käyvät yhteen niin harkitusti ja varmasti. Ihanaa, että on panostettu oikein kunnolla ensiluokkaiseen tv-tuotantoon. Joka tapauksessa, erittäin korkealuokkainen televisiosarja ja tästä on hyvä jatkaa toisten näyttelijöiden kanssa, kun rima on laskettu riittävän alhaalle. He voivat tästä vain parantaa ja ennustukseni onkin, että tulevat kaudet ovat helpompi katsoa, sillä uudet tekijät pystyvät aina tuomaan jotain uutta mukanaan.



...=)

11 joulukuuta 2017

Golden Globe Award nominations 2018


Golden Globe-ehdokkuudet julkistettiin tänään suuren odotuksen päätteeksi. Tässä kohtaa palkintokautta alkaa olemaan veikkauslistat niin sekavat ja ympäripyöreät, että sitä janoaa aina jotain selventävää voimaa, että sitä jopa tyytyy niin epämääräiseen tahoon kuin Hollywood Foreign Press Association. Hehän ovat täysin surkeita ennustamaan Oscar-ehdokkaita ja lisäksi heidän kategoriansa (kaikessa laajuudessaan) ovat surkeat mallintamaan Oscareiden kategorioita. Ei näistä ehdokkuuksista nyt siis niin ollen paljoa irti saanut Oscareita ajatellen, mutta otan sen vähänkin, mitä irti saan, aivan mielelläni. Toki mukava myös juhlistaa näitä ehdokkaita ihan tämänkin pystin muodossa vaikka vähemmän tietysti merkitseekin.



Steve Carell, Battle of the Sexes
Ansel Elgort, Baby Driver

James Franco, The Disaster Artist
Hugh Jackman, The Greatest Showman
Daniel Kaluuya, Get Out

___________

Olen nyt todella itsepintainen ja sanon, että näiden herrojen on täysin turha Oscar-mahiksista haaveillakaan (Franco poisluettuna). Daniel Kaluuya on Francon lisäksi ainoa, kenellä sanotaan olevan mahdollisuus ehdokkuuteen, mutta itse en usko tähän. Veikkaanpa, että tänä vuonna saadaan taas kuunnella #oscarssowhite-ruinausta...




Timothée Chalamet, Call Me by Your Name
Denzel Washington, Roman J. Israel Esq.

Tom Hanks, The Post
Daniel Day-Lewis, Phantom Thread
Gary Oldman, Darkest Hour

___________

Näistä herrasmiehistä Oscareihin mennessä tippuu satavarmasti Denzel Washington ryhmän ulkopuolelle. Varmoja ehdokkaita sanoisi olevan Chalamet, Day-Lewis ja Oldman. Tom Hanks on aina yhtä suuri kysymysmerkki. Jos jotain, niin nämä ehdokkuudet nyt vahvistivat vain hänen asemaansa. Eli näin tulkitsisin tästä kategoriasta. Tulevat parhaan miespääosan Oscar-ehdokkaat oisivat näin ollen mielestäni: Chalamet, Day-Lewis, Oldman, Hanks ja Franco.




Judi Dench, Victoria & Abdul
Margot Robbie, I, Tonya

Saoirse Ronan, Lady Bird
Emma Stone, Battle of the Sexes
Helen Mirren, The Leisure Seeker

___________

Parhaan naispääosan kategorian voitto lienee tuleman vaikeimmaksi ennustaa tänä vuonna. Miespääosan kategoriassa käydään kovaa kädenvääntöä Timothée Chalamet'n ja Gary Oldmanin kanssa (eikä koskaan tule poissulkea maailman palvomaa Daniel Day-Lewisia). Oma visio olisikin, että ne Akatemian jäsenet, ketkä tykkäävät äänestää veteraaneja äänestäisivät sekä Oldmania että Day-Lewisia, jolloin he söisivät toistensa voittomahdollisuudet pois ja Chalamet kruunattaisiin voittajaksi.
Mutta naispääosassa ei ole selkeää ennakkosuosikkia. Frances McDormand olisi vahvoilla, ellei hänellä olisi jo aikaisempaa voittoa. Oscar-akatemia on tunnetusti nihkeä heittämään niitä patsaita runsain mitoin kenenkään suuntaan (Meryl Streepin piti odottaa kärsivällisesti monta vuosikymmentä ennen kuin voitti toisen parhaan naispääosan Oscarinsa). Sally Hawkins puolestaa on näyttelijä, jota palvotaan lahjojensa takia, mutta Akatemia ei tunnetusti tykkää nenänsä nyrpistelijöistä. Tämä tarkoittaa sitä, että Sally Hawkins ei käytännössä kampanjoi voittonsa eteen yhtään. Kaikki muut Oscar-toiveikkaat ja vähemmän toiveikkaammatkin kiertävät uljaasti haastattelusta toiseen ja käyvät lounailla Akatemian jäsenten kanssa ja osallistuvat elokuviensa näytöksiin yms. Esimerkiksi viime vuonna Emma Stone veti jäätävän urakan kamppanjansa kanssa ja oikeasti osallistui joka tilaisuuteen, johon hänet vain kutsuttiin ja kuinkas sitten kävikään... Saoirse Ronan ei ole voittanut vielä kertaakaan, mutta nauttii suurta suosiota Hollywoodissa tällä hetkellä. Hän voisi siis olla mahdollisesti Oscar-voittaja ensi vuoden maaliskuussa.



Jessica Chastain, Molly’s Game
Sally Hawkins, The Shape of Water
Frances McDormand, Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Meryl Streep, The Post 
Michelle Williams, All the Money in the World

___________

Myös parhaan naispääosan ns. "viides slotti" on mielenkiintoinen. Se tuntuu olevan oikeastaan joka vuosi vähän avonainen kysymys. Neljä varmaa ehdokasta Oscareissa lienee: Hawkins, McDormand, Streep ja Ronan. Viidennestä slotista käydään kovaa kisaa Jessica Chastainin ja Margot Robbien välillä.


Mary J. Blige, Mudbound
Hong Chau, Downsizing
Allison Janney, I, Tonya
Laurie Metcalf, Lady Bird
Octavia Spencer, The Shape of Water

___________

Tämä oli sitten suurin pettymys. Olen tässä jo muutaman viikon pelännyt, että parhaan naissivuosan kisasta ehtisi Oscareihin mennessä tipahtamaan Holly Hunter. Itse rakastin hänen roolisuoritustaan, mutta elokuva ei ole mikään kärsimysnäytelmä, mikään tosielämän biopicci eikä hahmolla ole mitään sairautta, mitään vikaa, yms. Joten hän on heti ulkona. Mary J. Bligen roolisuoritus tuntuu puolestaan päin vastaiselta. Pelkkää tuskaa ja kärsimystä elokuvan alusta loppuun asti. En tietenkään ole elokuvaa nähnyt, mutta sanonpahan vain. Hong Chaun matka näihin ehdokkuusgeimeihin tuntuu niin tutulta (Lupita Nyong'o ynnä muut kumppanit), että voisin jo laskea hänen ehdokkuutensa varaan. Ja ennustan myös sen, ettemme tule hänestä kuulemaan tämän vuoden jälkeen enää koskaan mitään. Mutta olen iloinen, että Octavia Spencer (jumalani) saa taas jalansijaa näissä palkintokahinoissa. Oma veikkauslistani Oscareihin näyttäisi tällä hetkellä tältä:
Laurie Metcalf, Lady Bird (varma voittaja, mistä olen iloinen)
Allison Janney, I, Tonya
Hong Chau, Downsizing
Octavia Spencer, The Shape of Water
Ja toiveeni olisi, että Holly Hunter, The Big Sick, mutta mitä varmemmin Mary J. Blige.


Willem Dafoe, The Florida Project
Armie Hammer, Call Me by Your Name
Richard Jenkins, The Shape of Water
Sam Rockwell, Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Christopher Plummer, All the Money in the World

___________

Willem Dafoe, sanoisin nyt jo tässä vaiheessa varmistuneeni, on tuleva Oscar-voittaja. Armie Hammer, Sam Rockwell ja Richard Jenkins lienevät myös varmoja ehdokkaita ainakin, toivottavasti. Pidän ylikaiken Richard Jenkinsistä ja Armie Hammer on mielenkiintoisessa leffassa. Sam Rockwellista en välitä, mutta menkööt. Christopher Plummerin ehdokkuus on täysi vitsi. Hänhän korvasi Kevin Spaceyn tuossa leffassaan, sen jälkeen kun Kevin Spacey kärysi vuosikymmenien takaisesta skandaalistaan. Ohjaaja Ridley Scott käytti huhutusti monta miljoonaa kuvatakseen uudelleen Spaceyn kohtauksen Plummerilla. Veikkaan, että viiden ehdokas Oscareissa on joko Bob Odenkirk (The Post) tai Michael Stuhlbarg (CMBYN).


The Disaster Artist
Get Out
The Greatest Showman
I, Tonya
Lady Bird

___________

Mitä enemmän kuulen I, Tonyasta, sitä mielenkiintoisemmaksi elokuva käy. Olen kuullut tästä Tonya Harding - Nancy Kerrigan-skandaalista vasta jälkikäteen ja omassa mielessäni niputtanut Tonya Hardingin tarinan pahikseksi. Puheet elokuvan ympäriltä ovat kuitenkin saaneet minut ihmettelemään, että miksi olen näin kuvitellut. Ehkä täytyisi katsoa tuo elokuva, että ymmärtäisi paremmin, miten Tonya Hardingkin on saattanut olla tarinan uhri. En olisi yhtään epäileväinen, jos tämänkin tarinan taustalta löytyisi lehdistö (mustamaalava sellainen) piruna.


Dunkirk
The Post
The Shape of Water
Call Me by Your Name
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri

___________

Three Billboard Outside Ebbing, Missouri ja Phantom Thread (ei jostain syystä ehdolla??) ovat tällä hetkellä minulle suurimmat mysteerit. Three Billboards on elokuva, joka on nyt kärkkynyt kaikissa näissä ehdokkuuksissa (Globet, Critics' Choicet sekä Los Angeles Film Critics Associationit, New York Film Critics Associationit yms.) mutta kukaan ei tunnu kannattavan elokuvan menestystä ihan sydän pakahtumaisillaan. Minun korviini ei ole kantautunut mitään puhetta elokuvan koskettavuudesta, ajattomuudesta, omaperäisyydestä. Kaikki vain sanovat, että se on hyvä elokuva. Toisin kuin esimerkiksi Dunkirk, Get Out tai CMBYN, joita ihmiset tuntuvat kannattavan ihan henkeen ja vereen. Myös tuo Phantom Thread on outo. Miksi se ei ole saanut ehdokkuutta, vaikka se on Daniel Day-Lewisin ja Paul Thomas Andersonin uusi ja viimeinen kollaboraatio. Tämän kombon yksinään luulisi takaavan kaikki ehdokkuudet, kun vielä leffa on saanut hyvät arvostelut. Onko leffa sittenkin vain keskinkertainen?? Ei nimittäin haittaisi yhtään, jos näin olisi. En usko, että Day-Lewisin eläköitymispuheet pitävät kutinsa, mutta toivon, että niin myös olisi. Hän on napannut jo tarpeeksi monta Oscaria muiden, ansaitsevien nimien, edestä.



Guillermo del Toro, The Shape of Water
Martin McDonagh, Three Billboards Outside Ebbing, Missouri

Christopher Nolan, Dunkirk
Ridley Scott, All the Money in the World
Steven Spielberg, The Post

___________

Olisi myös mielenkiintoista, jos The Post mustana hevosena (what?) nousisikin näiden kaikkien pystien napsijaksi. Kaikki vaan tuntuvat niputtavan sen mappi Ö:hön. "Taas yksi Spielberg-filmi, pääosassa Tom Hanks- saanee ehdokkuudet, mutta that's it" ja sitten se tulisikin ja voittaisi!




Boss Baby
The Breadwinner

Coco
Ferdinand
Loving Vincent

___________

Tuo Boss Baby oli joukossa outo. En ajatellut sitä ihan palkintoluokan tekeleeksi. Mutta mikä tahansa, missä on Lisa Kudrow, ansaitsee minun puolestani ehdokkuuden jos toisenkin. 




A Fantastic Woman
First They Killed My Father

In the Fade
Loveless
The Square

___________

Ihmiset aina valittavat, kuinka ärsyttävänä he pitävät, että ruotsalainen musiikki vetää maailmalla ja miksi ei Suomessa osata samallalailla. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään tämän valituksen aiheen. Nyt tämä alkaa nimittäin olemaan kolmas tai neljäs vuosi putkeen, kun ruotsalaiset kärkkyvät näissä Oscar-kahinoissa leffansa kanssa. Viime vuonna se oli A Man Called Ove  ja sitä edellisenä 100-vuotias (älkää pakottako kirjoittamaan minua enää leffan koko nimeä...). Ja nyt tänä vuonna The Square. Käsittääkseni se jotain pystejä jo napsi Cannesissa, joten miksei se olisi vahva ennakkosuosikki myös Oscareissa.




“Home,” Ferdinand 
“Mighty River,” Mudboumd
“Remember Me,” Coco

“The Star,” The Star
“This Is Me,“ The Greatest Showman

___________

Tässä kategoriassa toinen järkytyksen aihe (naissivuosan lisäksi), indie-rokkari Sufjan Stevensin käsittämättömän kauniit kappaleet CMBYN-leffan soundtrackilla jäivät ehdokkuuksitta. Itse olin aavistellut Mystery of Loven olevan parhaan laulun voittaja ensi vuoden Oscareissa. Siinä mielessä nämä Globet antoivat nyt osviittaa, että ainakin tässä kategoriassa muuttivat vähän peliä. Tosin en tiedä, kuinka uskottava tuo Mariah Careyn joululeffan The Star-kappale on, että en usko sen Oscar-mahiksiin alkuunkaan.




Carter Burwell, Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Alexander Desplat, The Shape of Water

Johnny Greenwood, Phantom Thread
John Williams, The Post
Hans Zimmer, Dunkirk

___________

Hienoa, että Carter Burwell on nousemassa arvostettujen säveltäjien kaanoniin. Desplat voisi minun puolestani voittaa aina ja ihanaa, että Williamskin on noteerattu The Postista, vaikka jonkun arvostelun luinkin, missä nimenomaan Williamsin scorea lytättiin. 




The Shape of Water
Lady Bird

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
The Post
Molly’s Game


___________

Tämä kategoria on myös iso ammottava aukko. Lähteeni sanoisivat ennakkosuosikiksi Shape of Wateria tai Lady Birdia, mutta en jaksa uskoa. Veikkaan pystin menevän The Postille (Oscareissa - he rakastavat leffoja, joilla on tärkeä viesti.)


...=)

08 joulukuuta 2017

Katseeseen kätketty (Secret in their Eyes)

Muistan ennen elokuvan julkaisua, kuinka suuri juttu oli, että Julia Roberts ja Nicole Kidman tähdittäisivät elokuvaa yhdessä. Molemmat olivat vakiinnuttaneet itsensä valkokankaiden kiintotähdiksi melkein 30 vuotta sitten, mutta eivät olleet aiemmin työskennelleet yhdessä, vaikka samojen ihmisten kanssa olivatkin tekemisissä melkein yhtenään. Harmi vain, että niin kauan odotettu kollaboraatio oli niin suuri pettymys niin monella tasolla.

Ensinnäkin elokuva on siis täysi tusinatuote - jotain, minkä pääosissa yleensä nähdään vähän vähemmän tunnettuja tähtiä. Toiseksi elokuva ei ota hyötyyn ollenkaan sitä, että pääosissa on nämä kaksi karismaattisinta tähteä, mitä maa päällään kantaa. Ja kolmanneksi elokuva ei edes anna heidän vaihtaa kahta sanaa keskenään.

13 vuotta sitten Julian tytär murhattiin, työkaveri Chiwetel hermostui ja käytti seuraavat 13 vuotta syyllisen jahtaamiseen. Elokuva tietysti huipentuu verilöylyyn, kostoon, kalavelkojen maksuun. Nicole Kidman näyttelee pomonaista.

Elokuva on periaatteessa puhdas. Tunnelma on nyt suht koht harkittu. Mutta onpa unelias elokuva. Kertoakseen niin raa'asta tarinasta, on kerronta kuitenkin todella vaisua ja laimeaa. Alun jälkeen samoihin tunnelmiin ei oikeastaan enää palata. Elokuva taantuu Chiwetel Ejioforin tuijottamiseen, kun tämä huitoo menemään kuin mikäkin amatööri. Ajoittain hänen touhunsa yltyivät melkein jopa koomisiksi. Kertokaapa te fiksummat, että jos yrittäisitte napata pahiksen julkisella paikalla, sen jälkeen kun olette käyttäneet hirveästi aikaa ja vaivaa hänen jäljittämiseen, niin huutaisitteko kilometrin päästä pahiksen nimeä niin, että hän varmasti ehtii pinkaista pakoon?

Lisäksi en voi sietää Ejioforin näyttelemistä. En ole koskaan ymmärtänyt hänen hehkutustaan. Tai ymmärrän, mutta pidän sitä säälittävänä, että ihmiset eivät jaksa nähdä vaivaa ymmärtääkseen itse vähän paremmin, kuinka huono Ejiofor oikeasti on. Hänen näyttelemisensä perustuu pelkästään yliteatraalisuuteen ja mahtailemiseen - huutamiseen, raivoamiseen ja ulkoisiin show-off elementteihin - sen sijaan, että hän rakentaisi hahmolleen sisäistä maailmaa, persoonaa, psyykettä, motiiveja, salaisuuksia, skeemoja yms. Eli toisin sanoen hän edustaa kaikkea, mitä inhoan huonosta näyttelemisestä. Minulla ei ole koskaan mitään hajua, kuka hänen hahmonsa oikeasti on. Ja se voi olla haitallista esimerkiksi silloin, kun minun pitäisi ymmärtää, miksi toinen hahmo on rakastunut hänen hahmoonsa.

Suurin pettymys tulee tietysti siitä, että tämä on se elokuva, jota elokuva-yleisöt ovat odottaneet sen kolmekymmentä vuotta - kaksi suurinta naispääosan esittäjää Hollywoodissa viimein yhdessä. Ja heidän hahmonsa ovat vielä täysin badass-hahmoja, jotka pystyisivät kannattelemaan elokuvaa keskenään täysin ilman Ejioforin turhaakin turhempaa elvistelyä. Mutta sitten heidät typistetään täysin koristeiksi, seinän viereen seisomaan suureksi osaksi elokuvan kestoa. Parhaimmat kohtaukset tulevat ehdottomasti juuri Kidmanin ja Robertsin taholta. Kidmanilla on todella sairas kohtaus elokuvan puolivälin paikkeilla, jossa hän mahtavasti repii tunnustuksen salakavalasti pahikselta. Ja Roberts on äidin raivon personifikaatio ja vetää hahmonsa äärimmäiset tunteet todella kylmäävästi. Mutta hänetkin unohdetaan puoleksi elokuvaa jonnekin yksin toikkaroimaan. Siinä vaiheessa, kun Kidman huikkaa elokuvan loppupuoliskolla Ejioforin hahmolle, että "ole turvassa", kun tämä siintää omaan seikkailuunsa jättäen naisensa turvaan, teki mieli heittää televisio ulos ikkunasta. Ei näin.


 ...=)



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...