FEUD: Bette and Joan, 1. tuotantokausi

Ryan Murphysta on muutaman viime vuoden aikana tullut Amerikan viihdeteollisuuden johtava nimi. Hän ohjasi elokuvat Juoksee saksien kanssa (2006) ja Eat, Pray, Love (2009), mutta ennen kaikkea hän on tunnettu lukuisista menestyssarjoistaan kuten Muodon vuoksi, Glee, American Horror Story, Scream Queens, American Crime Story ja nyt FEUD. Lisäksi hän ohjasi tv-elokuvan The Normal Heart, jota suosittelen kaikille.

Feud kertoo tunnetun tarinan Hollywoodin kulisseista. Bette Davis (Susan Sarandon) on yksi kaikkien aikojen ylistetyimpiä näyttelijöitä, kaksinkertaisesti Oscar-palkittu aikansa suurin tähti kultaisen ajan Hollywoodista. Hänen uransa oli liekeissä 30- ja 40-luvuilla, mutta Kaikki Eevasta (1950) jäi hänen viimeiseksi suureksi pääosaksi. Joan Crawford (Jessica Lange) tunnettiin 40-luvun suurimpana kaunottarena Hollywoodissa ja vastoin odotuksia hän onnistui voittamaan myös Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan elokuvassa Mildred Pierce (1945) - hän ei kuitenkaan koskaan onnistunut vakiinnuttamaan itseään vakavana näyttelijänä, vaan hänen ulkonäkönsä varasti aina huomion. Davis ja Crawford kilpailivat koko uriensa ajan keskenään ja tämä johti välien viilenemiseen. Erityisesti ennen studiosysteemin romahtamista, joutuivat näyttelijät kilpailemaan hyvistä rooleista keskenään. Heidän skismansa kulminoitui elokuvan What Ever Happened to Baby Jane? -kuvauksiin. Molemmat näyttelijät toivoivat elokuvan avittavan heidän uransa uuteen nousuun, mutta vain Davis sai Oscar-ehdokkuuden.

Itse pidän tälläisistä behind-the-scenes -kuvauksista ja on aina herkullista päästä menneen ajan Hollywoodin maailmaan. Elokuvat kuten Lentäjä tai Hitchock ovat myös vähän samantyylisiä. Erityisesti pidän tässä sarjassa 60-luvun ajankuvasta, mikä on toteutettu hienosti.

Yllätyin itse asiassa aika paljon, että vain muutama jakso sarjasta keskittyy itse elokuvan kuvauksiin. Myöhemmät jaksot kertovat jo jostain ihan muusta enkä välttämättä pidä tästä ratkaisusta. Mielestäni sarja menetti vähän otettaan, kun Sarandonilla ja Langella ei ollut enää niin paljon yhteisiä kohtauksia, sillä minusta ne olivat sarjan parasta antia. Jäin vähän ihmettelemään viimeisimpien jaksojen kohdalla, että mikä pointti niissä ylipäänsä oli - mitä niillä haluttiin viestittää? What Ever Happened to Baby Jane? -elokuvan kuvauksista olisi ehkä saanut enemmänkin jaksoja ja mielenkiintoisimpia kohtauksia. Mielestäni Oscar-lähetyksen jakso olisi hyvin voinut olla finaali.

Eniten pidin Susan Sarandonin roolityöstä. Hän saa loistavasti omaksuttua Davisille ominaisen puheenrytmin ja luonteenlaadun. Hän on voimakas nainen, joka sanoo suoraan asiansa, eikä pelkää haasteita. Lisäksi hänellä on loistava komedian taju ja saa hyvin hahmon sarkastisen luonteen esille. Sitä paitsi pidän Sarandonista näyttelijänä. Hänellä on mielenkiintoiset kasvot, mikä on elintärkeää näyttelijälle. Kuka nyt jaksaisi katsoa tylsiä kasvoja roolista toiseen?

Jessica Lange ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Päin vastoin. Inhosin hänen ratkaisuaan esittää Crawford vähän höpsähtäneenä, lapsellisena idioottina. Crawford vaikuttaa minun silmiini paljon älykkäämmältä ja terävämmältä naiselta. En myöskään pitänyt sarjan tavasta puolustella Crawfordin tekoja ja hahmoa. Oikeastihan Crawford oli täysi psykopaattinen hullu, joka kidutti omaa lastaan. Sarjassa tälle annetaan tekosyitä tekosyiden perään.

Catherine Zeta-Jonesista pidin. Hän vangitsee myös hyvin Olivia De Havillandin ominaisen persoonan. Stanely Tucci ja Judy Davis jäävät vähän sekundaariksi hahmoiksi tarinassa.

 Sarjassa käsitellään mielenkiintoisia teemoja ikääntymisestä ja naisen asemasta sekä elämäntyöstä ja siitä, mille elämänsä kukin omistaa. Suosittelen kaikille, ketä vain kiinnostaa tämä aihealue. Jaksot on tehty erittäin laadukkaiksi ja siitä maailmasta ei haluaisi ollenkaan poistua. Kaikille tämä ei varmastikaan ole. Mitään suuria juonitwistejä tästä ei saa.



 ...=)

Miss Sloane (Miss Sloane)

Jessica Chastain tekee yhden parhaista roolisuorituksistaan tässä poliittisessa draamassa. Hän näyttelee Elizabeth Sloanea, Washington D.C.ssa toimivaa lobbaajaa, jolla on pakkomielle voittamisesta. Hän ottaa vastaan suurimman haasteensa kun yrittää saada lain läpäistyä, joka rajoittaisi USA:n perustuslain pykälää, joka takaa oikeuden jokaiselle kansalaiselle aseeseen.

Miss Sloane liittyy kertaheitolla suosikkielokuvieni joukkoon. Rakastan tälläisiä poliittisia trillereita (kuten esim. Our Brand Is Crisis, Truth) - eikä Miss Sloane ole siis poikkeus. Ennen kaikkea pidän siitä, että minua katsojana onnistutaan hämäämään ja loppuratkaisu vetää jalat pois alta. Tosin, kun ottaa huomioon kuinka paljon pidin tästä Chastainin hahmosta, osasin odottaa, että hänellä on kyllä ässä hihassa. Nimittäin tässä on yksi kaikkien aikojen siisteimmistä elokuvahahmoista. Ja Chastain oikein revittelee hahmonsa voimalla ja pistää menemään marssiessaan kohti päämääräänsä.

Max Richter ei ole vielä kovin vakiintunut elokuvasäveltäjä, mutta jos hän jatkaa samalla vauhdilla, hänellä on mahdollisuudet tulla yhdeksi parhaista. Ainakin hän on jo minut vakuuttanut leiriinsä. Hän teki musiikkeja Arrivaliin (On the Nature of Daylight on jatkuvasti repeatilla omilla soittolistoillani) ja nyt tämä Miss Sloane, johon hän onnistuu maalaamaan juuri täydellisen tunnelman.

John Madden on ennenkin todistanut kykynsä tehdä nautittavia elokuvia, joissa on voimakkaita naisrooleja (loistava The Debt, jossa myös pääosassa Chastain) ja Miss Sloane jopa parantaa hänen aikaisempaa kykyään, mikä on huomattava saavutus kuusikymppiseltä ohjaajalta - että hän saa tehtyä elokuvistaan niin raikkaita ja iskeviä.

Nautin suuresti Jonathan Pereran käsikirjoituksesta. Se oikein herkuttelee mehukkailla juonikuvioilla ja nauttii katsojan mukana riepottamisesta. En muista koska viimeksi olisin eläytynyt näin palolla elokuvan juoneen, jossa tyyliin huusin antagonistille, kun se oli niin ärsyttävä ja hurrasin protagonistille, kun hän pieksi menemään.

Pidin myös sivuosien rooleista (vaikkakin jokainen jää valovuosia Chastainista jälkeen), etenkin Jake Lacysta, jonka hahmosta en aluksi odottanut paljoakaan, mutta hän nappasikin täysin huomioni ja vaikutuin suuresti, kuinka monitahoisen työn Lacy sai tehtyä, näinkin minimaalisella ruutuajalla. Ensinnäkin hänen hahmonsa eroaa suuresti hänen aikaisemmista rooleistaan ja sen lisäksi hän koko ajan leikittelee sillä, minkä katsoja kuvittelee hahmostaa tietävän ja sitten kääntääkin tilanteen ylösalaisin. Todella kunnioitettavaa näyttelemistä.

Elokuva on koukuttava kuin heroiini, haluaisin vain lisää tälläistä tarinankerrontaa. Harmi, että ilmeisesti tälläiset genret kuuluvat vähemmistön suosioon, mutta uskon silti, että Miss Sloane on vaarallisen aliarvostettu - ei vähempää tai lähempää kuin itse tuotantoyhtiönsä taholta. Miksi tämä ei ole saanut kunnon kansainvälistä levitystä tai markkinointikampanjaa? Tarvittaisiin melkein joku Elizabeth Sloane johtamaan näitä elokuvastudioita, että saataisiin kunnon matskua, kun tämä, ihmisten nähtäville.






 ...=)









The OA, 1. tuotantokausi

Sanokaa, mitä sanotte, mutta televisiosarjat on nykyään ihan törkeen hyviä! The OA ei alunperin edes houkuttanut, mutta sitten kun paljastui, että sarjan tähtikaartiin kuuluu kaksi ehdotonta lemppariani Phyllis Smith ja Emory Cohen, en vaan voinut olla katsomatta.

The OA:n juonesta on varmaan turha selittää kirjaintakaan. En ole lähtökohtaisesti juonipaljastuksien takia täällä blogissa höpisemässä näistä viihdeteoksista. Sen sanottuani kuitenkin, koen myös vähän tekopyhänä ihmiset, jotka marmattavat juonipaljastuksista arvosteluissa. Ei sekään, että kokisi sen inhottavana, mutta jos vetää täydet pultit siitä, että joku sarja tai elokuva spoilataan arvostelussa, niin jossain määrin saa kyllä itseäänkin syyttää. Sen sijaan, että uhraisi kaiken aikansa ja energiansa valittaen juonipaljastuksista, voisi ihan oikeasti mennä ja katsoa sen tarinan! Kuitenkin aina kun lukee arvostelun pitäisi ymmärtää se, että siinä piilee jonkin todennäköisyyden verran vaara, että jokin asia juonesta spoilaantuu. Itsellä on ollut periaatteena pitää huomio arvosteluissa juonesta irrallisena, mutta ajoittain on tullut itsekin puhutta jostain twististä tai paljastuksesta ja silloinkin kyseessä on harkittu päätös minun taholtani, koska aina ei sarjoissakaan ole kyse siitä, että näkeekö jonkun juonikäänteen tulevan. Joskus voi katsoa sarjaa ihan muistakin syistä.


Siksipä haluan ehkä tässä nyt puhua muutaman lauseen verran lopusta. Mutta en aio silti spoilata mitään. Todennäköistä on, että jos et ole sarjaa katsonut, et edes tiedä, mistä puhun. Nimittäin The OA:n finaali on yksi kryptisimmistä päätösjaksoista koskaan. En voi sanoa rakastavani sitä loppua, sillä totuudessa minua raivostutti ihan helkkarin paljon, kuinka avoimeksi se jätettiin. Mutta sanotaanko näin, että kunnioitan sarjan tekijöitä siinä, mitä ovat lähteneet hakemaan. Jäin kuitenkin ihmettelemään, että mitä Elias teki siellä Johnsonien talossa? Ja mitä ihmettä tapahtui Stevelle? Yhdessä hetkessä hän oli menossa Ashevilleen, sitten BBA maksaa sen 50,000 ja mitä? Missä Steve sitten asuu? Kävelee vain vanhempiensa luokse ja moikkaa etuovella, että tulinpas takaisin?? Ja totta kai suureksi kysymysmerkiksi jäi myös Prairien ja Homerin kohtalo.

Haluan puhua näistä näyttelijöistä. Kyseessä on varmaan kaikkien aikojen suosikkinäyttelijäkaartejani. Brit Marlingia en ole ennen nähnyt missään ja hän hyppäsikin kerta heitolla ihastuksen kohteekseni. Hän on ollut tekemässä tätä sarjaa, käsikirjoittamassa, tuottamassa ja tähdittämässä, joten jollain lailla tätä voisi pitää hänen hengentuotoksenaan. Ihailen suuresti hänen kykyjään tarinankertojana. On kuin hän ei tekisi sarjaa yleisö mielessään, vaan tarina etusijalla. Hänellä on selvä visio, että hän haluaa tietynlaisen viestin kertoa tarinallaan ja luottaa siihen, että tarpeeksi hyvä tarinankerronta resonoi katsojassa, vaikka se ei olisikaan mittatilattu yleisön toiveiden mukaan - vaiva, joka mielestäni jollain tapaa syövyttää tämänpäivän elokuvateollisuutta. Kaikki elokuvat ovat moneen kertaan testattu kohdeyleisöjen edessä ja jokainen elementti tarinassa tuntuu tarkkaan laskelmoidulta, yleisöä kosiskelevalta rahastuskeinolta. The OA tuntuu kuin sen olisi määrä toteutua sellaisena kuin se on toteutunut. Kuin tarina olisi aina ollut olemassa ja nyt se on vain jäsennelty televisiosarjan muotoon.

Emory Cohenista olen pauhanut ennenkin, mutta en vaan voi sille mitään, että pidän häntä yhtenä kaikkien aikojen lahjakkaimpana näyttelijänä. Hänessä on ylitsepääsemätön aura, joka vangitsee huomion ja pakottaa huomaamaan hänen taitonsa. Sarjassa hän pääsee vetämään suuren skaalan tunteita ja kokemuksia ja jokaisen hän täsmentää yhtä uskottavasti ja ennen kaikkea koskettavasti katsojalle. Hänen hahmollaan on suuri merkitys tarinassa ja siksi hänen näyttelijäntyöllään on iso rooli siinä, kuinka paljon yleisö kiinnittyy hänen hahmoonsa. Minäkin katsoin sydänkurkussa sarjan viimeisiä sekunteja toivoen parasta tälle henkilöhahmolle, koska niin taidokkaasti Cohen oli jo siihen mennessä ottanut yleisönsä haltuun. Näyttelijänä hän ei ole yhdentekevä. Päin vastoin. Olen aina ihaillut muusikoita siitä, että he pystyvät vangitsemaan jonkun tunnetilan ja tekemään siitä taidetta niin yksinkertaisen oloisesti. Cohen on mielestäni näyttelijänä lähimpänä todellista taitelijaa, ehkä ensimmäinen näyttelijä, joka on tehnyt minuun yhtä suuren vaikutuksen kuin muusikko.

Phyllis Smithiä olen ihaillut Konttorista asti. Inside Outissa hän teki hienon ääniroolin ja olin niin iloinen, kun hänelle annettiin niin paljon näyteltävää tässä roolissaan. Hän on yksi päärooleista ja saa näyttää puolia itsestään, mitä yksitahoiset roolit Konttorissa ja Inside Outissakin eivät ole paljastaneet hänestä. Ja pakko myöntää, että hän on pirun vakuuttava.

Riz Ahmed on nopeasti nousemassa yhdeksi Hollywoodin johtavista miespääosanesittäjistä, eittämättä sellaisen pienen indie-filmin avustuksella, kuten Star Wars. Enkä yhtään ihmettele miksi. Hän on todella suoraselkäinen näyttelijä, jonka artikulaatio on pelkistetty ja karisma todella aitoa ja teeskentelemätöntä. Tämä on kunnoitettavaa. Hän huokuu sellaista Hollywoodin kultaisen ajan valovoimaa.


Marlingin ohella toinen sarjan tekijöistä on Zal Batmanglij. Halusin mainita sen vain takia, että hänellä on by far coolein nimi maailmassa! En kirjoittanut sukunimeään väärin. Jonkun nimi on oikeasti Batmanglij.

En tiedä onko minulla hirveästi sanoja jäljellä itse The OAn kuvailemiseen kokonaisuutena. Äärimmäisen koskettava ja kiehtova sarja. Kaunista, miten juonen kehityksellä saadaan aikaan syvempiä tasoja siitä, miten tarinankulku vaikuttaa henkilöhahmoihin ja ennen kaikkea, mikä merkitys sarjan tapahtumilla on hahmojen elämille juuri siinä vaiheessa kunkin tilannetta elämässään. Tälläistä tarinankerronta on puhtaimmillaan. Mielikuvituksellista.



...=)

LinkWithin